Marie oli yksin kotona, sillä hänen vanhempansa olivat menneet juhliin. Marie oli innoissaan, kun sai kerrankin olla yksin ja päätti katsoa kauhuelokuvan. Kun hän oli keittiössä tekemässä popcornia, ovelta kuului hiljaista raapimista.Marie ei aluksi välittänyt raapimisesta, mutta sitten se voimistui ja alkoi jo pelottaa Marieta. Lopulta raapimisen voimistuessa niin paljon, että saattoi luulla oven lentävän saranoiltaan, Marie potkaisi oven levälleen ja perääntyi metrin taaksepäin valmiissa hyökkäysasennossa.
Ovella seisoi isokokoinen, punaruskeaturkkinen koira, jolla oli leveä kuono ja rivi tylsiä, likaisia hampaita. Koiran hampaat muistuttivat enemmän huonosti hoidettujen ihmisten hampaita kuin koiran hampaita. Musta, tuuhea pitkä häntä taas muistutti enemmän hevosen häntää. Koiran silmät olivat valkoiset, sameat ja luonnottoman pyöreät. Sen päästä kasvoi pitkää, tummanruskeaa, melkein mustaa karvaa, jotka muistuttivat hiuksia. Ja koiran asento näytti kuin se olisi ollut selkärangaton.
Marieta koira ei pelottanut vaikka sen suu oli järkyttävän iso ja silmät järkyttävän elottomat. Marie oli enemminkin huolestunut ja oletti että hänen täytyisi päästää koira sisään rankkasateesta.
Kun Marie astui sivuun tehdäkseen koiralle tilaa, koira nosti häntänsä heilumaan ja loikkasi suurilla käpälillään sisään. Marie antoi koiralle eilisen porsaankyljyksen jäänteitä, kupillisen vettä ja teki sille pedin olohuoneen lattialle. Marie uskaltautui silittämään koiraa. Sen punertava turkki oli karhea, takkuinen ja likainen. Marie päätti pestä koiran kylpyammeessa ja sen jälkeen hän harjasin koiran turkin sileäksi. Koira kiitti Marieta kahdella isolla nuolaisulla poskelle. Sen kieli tuntui karhealta ja tahmealta.
Marie alkoi kiinnostua koirasta, eikä välittänyt sen mulkoilevista nappisilmistä tai isosta suusta. Hän leikki koiran kanssa palloilla ja katsoi kauhuelokuvan koira viekussaan soffalla. Koira vaikutti orvolta ja Marie ajatteli, jos saisi pitää koiran sen karmivasta ulkonäöstä huolimatta. Marie ajatteli, että olihan koira omalla tavallaan aika suloinen. Marie nimesi koiran Jeffiksi
Yön saapuessa Marie taputti olohuoneen lattialla olevaa petiä ja Jeff hypähti siihen kääriytyen pienelle käppyrälle. Marie asetteli huovan Jeffin, päälle jottei sitä palelisi ja meni itsekin nukkumaan.
Kello kolmelta aamuyöllä Marien herätti hänen huoneen ovelta kuuluva ulina ja raavinta. Hän nousi unisena sängystään ja löntysti silmiään hieroen ovelle. Jeff seisoi ovella ja alkoi heiluttamaan häntäänsä Marien avattua huoneen ovi.
Marie tajusi, ettei Jeff halua nukkua yksin. Marie ei kuitenkaan halunnut isokokoisen koiran nukkua hänen pikkuruisessa huoneessaa, joten Marie kantoi peittonsa sekä tyynynsä olohuoneeseen ja meni nukkumaan soffalle Jeffin pedin viereen.
Marie heräsi vanhan isövanhempiensa seinäkellon soittoon, kun kello on puoli kuusi. Hän hieroi unisena taas silmiään, haukotteli ja nousi soffalle istumaan. Hän jähemttyi huomattuaan Jeffin tuijottaen häntä syvällisesti kalmanvalkoisilla, pyöreillä marmolikuulasilmillään. Marien kauhuksi Jeffin isokokoinen suu oli auennut leveään, lähes luonnottomaan hymyyn. Jeff tärisi ja sen kurkusta lähti matalaa murinaa.
Marie oli vajonut paniikkiin sekopäistä, hymyilevää, isokokoista koiraa katsoessaan, jonka silmät melkein hohtivat piemässä. Marie ei uskaltanut liikkua senttiäkään. Kun hän kuuli vanhempiensa auton ajavan pihaan, Jeff kumartui ja loikkasi kohti Marieta.
Hänen vanhempien astuessa sisään taloon, huomattiin Marien ja niin myös Jeffin kadonneen. Heistä kummastakaan ei ollut mitään merkkejä, ei edes Jeffin pientä petiä olohuoneen lattialla tai Marien peittoja, sekä tyynyjä soffalla. Kaikki oli prikuulleen samallalailla kuin heidän lähtiessä juhliin.
Marieta etsittiin vuosia. Talosta ei kuitenkaan löytynyt mitään sormenjälkiä tai merkkejä murtautumisesta. Edes poliisikoirat eivä löytäneet vainuja, että Marie olisi itse lähtenyt jonnekkin. Kymmen vuoden etsintöjen jälkeen Marien vanhemmat luovuttivat.
He saivat uuden lapsen, josta tuli poika. Perhe eli taas onnelliset neljä vuotta ennen kuin yhtenä yönä Marien vanhemmat kuulivat pojan huutavan huoneessaan. He ryntäsivät huoneeseen ja järkyttyivät.
Jokin, pieni ihmilapsi, jolla oli samanlaisen valkoinen huppari ja ruudulliset, polviin asti ulottuvat yöhousut kuin Mariella ennen hänen katoamista, oli kyyryssä pojan sängyn yllä ja ihan kuin söisi jotakin. Vaatteet olivat veren peitossa. Vanhemmilla ei kestänyt kauaa tajuta että ihmisolento söi heidän lastaan! Ja että se joka sitä söi oli...MARIE!
Äidin parkaistessa Marie lopetti pikkuveljensä syömisen ja kääntyi kohti vanhempiaan. Hänellä oli koiran pää, jossa loisti kaksi verenpunaista silmää ja yksi iso, verentahrima hymy.
Marien isän nielaistessa äänekkäästi, Marie hyökkäsi kohti vanhempiaan ja koko talo täyttyi vanhempien huudoista.
Marie söi koiransa Jeffin kanssa vanhempiensa, sekä pikkuveljensä ruumiita istuen olohuoneessa ja silitti koiran verenpunaista turkkia. "Hyvä poika", hän sanoi vääristyneellä äänellä koiralleen ja lisäsi: "Tämä on helvetti!"
